Tavalliset sankarit

Photo series of Finnish sport enthusiasts for Finnish Broadcasting Company.

Photo series of Finnish sport enthusiasts for Finnish Broadcasting Company.

 
 Harry Latvala, 70, laskuvarjohyppy:  ”Minulla on takanani 5000 laskuvarjohyppyä. Vapaapudotus on minulle se kova juttu. Kaikki on silloin tasapainossa, eikä mitään paikkaa kolota tai särje. Osansa lajin viehätyksessä on myös kilpailemisen fiilingillä. Kisoissa olen niin sanottu flätsihyppääjä eli hyppään mahallani. Elokuussa olin mukana tekemässä suomenennätystä: hyppäsimme Tšekissä 80 hyppääjän muodostelmassa.  Ensimmäisen kerran hyppäsin Porissa vuonna 1975. Asuin lentokentän vieressä ja seurasin usein hyppääjien touhuja. Eräänä päivänä kaveriporukka tuli koputtamaan ovelle ja sanoi, että lähdetään hyppykurssille. Parissa vuodessa jäin koukkuun vapaapudotuksen tunteeseen.  Laskuvarjohyppy on antanut minulle kaiken ammattia ja ystäviä myöten, enkä tiedä missä olisin ilman tätä. Erityisesti ennen oli paljon yhdistystoimintaa ja talkoohommia, joilla hyppykerhoamme pyöritettiin. Tulimme kerholle perjantai-iltana ja lähdimme sunnuntai-iltana. Maailma kuitenkin muuttuu. Laskuvarjourheilun rinnalle on ilmestynyt muita niin sanottuja extreme-lajeja, ja hyppykerholla on nykyisin palkatut työntekijät.”

Harry Latvala, 70, laskuvarjohyppy:

”Minulla on takanani 5000 laskuvarjohyppyä. Vapaapudotus on minulle se kova juttu. Kaikki on silloin tasapainossa, eikä mitään paikkaa kolota tai särje. Osansa lajin viehätyksessä on myös kilpailemisen fiilingillä. Kisoissa olen niin sanottu flätsihyppääjä eli hyppään mahallani. Elokuussa olin mukana tekemässä suomenennätystä: hyppäsimme Tšekissä 80 hyppääjän muodostelmassa.

Ensimmäisen kerran hyppäsin Porissa vuonna 1975. Asuin lentokentän vieressä ja seurasin usein hyppääjien touhuja. Eräänä päivänä kaveriporukka tuli koputtamaan ovelle ja sanoi, että lähdetään hyppykurssille. Parissa vuodessa jäin koukkuun vapaapudotuksen tunteeseen.

Laskuvarjohyppy on antanut minulle kaiken ammattia ja ystäviä myöten, enkä tiedä missä olisin ilman tätä. Erityisesti ennen oli paljon yhdistystoimintaa ja talkoohommia, joilla hyppykerhoamme pyöritettiin. Tulimme kerholle perjantai-iltana ja lähdimme sunnuntai-iltana. Maailma kuitenkin muuttuu. Laskuvarjourheilun rinnalle on ilmestynyt muita niin sanottuja extreme-lajeja, ja hyppykerholla on nykyisin palkatut työntekijät.”

 Maarit Ovaska, 65, yleisurheilu:  ”Siitä on 37 vuotta, kun tulin mieheni ja tyttäreni kanssa Helsingin Kisa-Veikkojen toimintaan.  Vuosien aikana olen tehnyt monenlaista, vetänyt lastenleirejä, järjestänyt kilpailuja ja tapahtumia, rekrytoinut mukaan muita vapaaehtoisia ja toiminut seuran puheenjohtajanakin. Pelkästään palkatulla henkilöstöllä ei voisi järjestää laajaa toimintaa. Jotta voidaan esimerkiksi panna pystyyn urheilukisat sadoille lapsille, kentällä pitää olla vähintään 50–60 hengen vapaaehtoinen toimitsijajoukko. Kun Helsingissä järjestettiin yleisurheilun MM-kisat, kulisseissa ahkeroi tuhansia vapaaehtoisia. Mukana oli myös meitä Helsingin Kisa-Veikkojen aktiiveja.  Yhdessä tekeminen tarkoittaa minusta sitä, että sitoutuu itsekin tekemään, eikä ainoastaan teetä tehtäviä toisilla. Joissakin kisoissa olen toiminut tuomaristopäällikkönä, mutta minut on nähty myös kentällä mitan ja lanan varressa. Hiljattain katselin, kuinka neljän seuran yhteisessä ottelussa pienet lapset vilistivät pimenevän taivaan alla. He juoksivat 20 x 60 metrin viestiä ja kannustivat kiivaasti toisiaan. Yhteinen riemu muistutti minua siitä, miksi haluan olla seuratoiminnassa edelleen mukana.”

Maarit Ovaska, 65, yleisurheilu:

”Siitä on 37 vuotta, kun tulin mieheni ja tyttäreni kanssa Helsingin Kisa-Veikkojen toimintaan.

Vuosien aikana olen tehnyt monenlaista, vetänyt lastenleirejä, järjestänyt kilpailuja ja tapahtumia, rekrytoinut mukaan muita vapaaehtoisia ja toiminut seuran puheenjohtajanakin. Pelkästään palkatulla henkilöstöllä ei voisi järjestää laajaa toimintaa. Jotta voidaan esimerkiksi panna pystyyn urheilukisat sadoille lapsille, kentällä pitää olla vähintään 50–60 hengen vapaaehtoinen toimitsijajoukko. Kun Helsingissä järjestettiin yleisurheilun MM-kisat, kulisseissa ahkeroi tuhansia vapaaehtoisia. Mukana oli myös meitä Helsingin Kisa-Veikkojen aktiiveja.

Yhdessä tekeminen tarkoittaa minusta sitä, että sitoutuu itsekin tekemään, eikä ainoastaan teetä tehtäviä toisilla. Joissakin kisoissa olen toiminut tuomaristopäällikkönä, mutta minut on nähty myös kentällä mitan ja lanan varressa.
Hiljattain katselin, kuinka neljän seuran yhteisessä ottelussa pienet lapset vilistivät pimenevän taivaan alla. He juoksivat 20 x 60 metrin viestiä ja kannustivat kiivaasti toisiaan. Yhteinen riemu muistutti minua siitä, miksi haluan olla seuratoiminnassa edelleen mukana.”

 
 Kimmo Berg, 37, suunnistus:  ”Olen harrastanut monenlaisia lajeja, kuten liitokiekkoa ja pitkänmatkanjuoksua. Suunnistuksen löysin kolmekymppisenä. Työpaikallani kasattiin joukkue Jukolan viestiä varten. Muutaman Jukolan jälkeen päätin, että alan suunnistaa muutenkin.  Minut sytytti suunnistuksen älyä haastava puoli. Tuntui, että löysin lajin kautta jotakin, mitä pelkästä juoksusta puuttui. Erityisesti aluksi oli vaikea hahmottaa, miltä mikäkin karttamerkki näyttää luonnossa. Niitä oppii sitä mukaa, kun pääsee käymään erilaisissa maastoissa.  Nyttemmin olen kolunnut läpi varmasti koko pääkaupunkiseudun ja käynyt kulmilla, joihin ei olisi tullut muuten lähdettyä. Pallopeleissä kenttä on aina sama, mutta suunnistuksessa ympäristöt vaihtuvat. Joskus ollaan metsässä, joskus kalliolla, joskus suolla, joskus ihan muualla. Välillä jopa harmittaa, että olen suunnistamassa, jos osuu oikein hienoon paikkaan. Silloin haluaisin pysähtyä ja vain katsella ympärilleni.”

Kimmo Berg, 37, suunnistus:

”Olen harrastanut monenlaisia lajeja, kuten liitokiekkoa ja pitkänmatkanjuoksua. Suunnistuksen löysin kolmekymppisenä. Työpaikallani kasattiin joukkue Jukolan viestiä varten. Muutaman Jukolan jälkeen päätin, että alan suunnistaa muutenkin.

Minut sytytti suunnistuksen älyä haastava puoli. Tuntui, että löysin lajin kautta jotakin, mitä pelkästä juoksusta puuttui. Erityisesti aluksi oli vaikea hahmottaa, miltä mikäkin karttamerkki näyttää luonnossa. Niitä oppii sitä mukaa, kun pääsee käymään erilaisissa maastoissa.

Nyttemmin olen kolunnut läpi varmasti koko pääkaupunkiseudun ja käynyt kulmilla, joihin ei olisi tullut muuten lähdettyä. Pallopeleissä kenttä on aina sama, mutta suunnistuksessa ympäristöt vaihtuvat. Joskus ollaan metsässä, joskus kalliolla, joskus suolla, joskus ihan muualla. Välillä jopa harmittaa, että olen suunnistamassa, jos osuu oikein hienoon paikkaan. Silloin haluaisin pysähtyä ja vain katsella ympärilleni.”

 
 Susanna Metsäaho, 39, ratsastus:  ”Joka päivä töiden jälkeen ajan suoraan tallille. Siellä tulee vietettyä aikaa lähes toisen työpäivän verran, sillä olen kotona yhdeksältä tai puoli kymmeneltä. Viisi vuotta sitten täytin elämääni työllä. Olen tehnyt pankissa pitkän uran, mutta vuonna 2013 otin opintovapaata ja lähdin opiskelemaan Ypäjälle hevosenhoitajaksi. Vaikka palasin sittemmin vanhaan työhöni, irtiotto muutti ajatusmaailmaani. Ryhdyin ajattelemaan, että elämässä pitää olla muutakin tärkeää kuin työ.  Jo tallille ajaessani mielessäni tapahtuu siirtymä, ja työasiat unohtuvat kokonaan. Hevosen kanssa puuhastellessani minua ei paina mikään. Sulkeudun omaan kuplaani, ja oloni on täysin stressitön. Olen kokeillut vaikka mitä lajeja sukelluksesta, juoksusta ja kickboxingista lähtien. Mistään en ole saanut sellaista fiilistä kuin ratsastuksesta. Luulisin sen johtuvan siitä, että tässä lajissa ei ole kyse vain minusta vaan myös hevosesta. Hevonen aisti heti, jos minulla huono päivä. Kaikkea ei pysty kontrolloimaan, ja se viehättää.”

Susanna Metsäaho, 39, ratsastus:

”Joka päivä töiden jälkeen ajan suoraan tallille. Siellä tulee vietettyä aikaa lähes toisen työpäivän verran, sillä olen kotona yhdeksältä tai puoli kymmeneltä.
Viisi vuotta sitten täytin elämääni työllä. Olen tehnyt pankissa pitkän uran, mutta vuonna 2013 otin opintovapaata ja lähdin opiskelemaan Ypäjälle hevosenhoitajaksi. Vaikka palasin sittemmin vanhaan työhöni, irtiotto muutti ajatusmaailmaani. Ryhdyin ajattelemaan, että elämässä pitää olla muutakin tärkeää kuin työ.

Jo tallille ajaessani mielessäni tapahtuu siirtymä, ja työasiat unohtuvat kokonaan. Hevosen kanssa puuhastellessani minua ei paina mikään. Sulkeudun omaan kuplaani, ja oloni on täysin stressitön.
Olen kokeillut vaikka mitä lajeja sukelluksesta, juoksusta ja kickboxingista lähtien. Mistään en ole saanut sellaista fiilistä kuin ratsastuksesta. Luulisin sen johtuvan siitä, että tässä lajissa ei ole kyse vain minusta vaan myös hevosesta. Hevonen aisti heti, jos minulla huono päivä. Kaikkea ei pysty kontrolloimaan, ja se viehättää.”

 
 Kimmo Valtanen, 49, triathlon:  ”Alexander Stubbin kova touhotus triathlonista herätti nelisen vuotta sitten kiinnostukseni. Stubb on kanssani samaa ikäluokkaa. Ajattelin, että onpa hienoa, että hän tekee niin hurjia tuloksia. Pian tajusin, että pyöräilyn, uinnin ja juoksun yhdistelmästä voisin itsekin saada elämääni haastetta, joka pakottaisi oppimaan uutta. Vaimollani on uintitaustaa, ja olemme molemmat juosseet jonkin verran. Liityimme yhdessä treeniryhmään.  Yhteisen harrastuksen myötä emme riitele ajankäytöstä niin kuin joskus ennen. Meillä ei ole golf-leskidilemmaa, eli tilannetta, että toinen vain harrastaisi. Yhteinen tekeminen vahvistaa suhdetta. Ymmärrämme toisiamme sekä hyvinä että huonoina hetkinä, joten toista on helppo tsempata ja tukea.  Viime kesänä osallistuin triathlonin kuninkuusmatkana pidettyyn Iron Man -kisaan. Vaimoni kisasi myös, ja se oli kerta kaikkiaan mieletön kokemus. Kisat ovat kuitenkin pelkkä kirsikka kakun päällä. Jokapäiväinen puurtaminen on minulle se juttu, koko homman merkitys. Meillä on kaksi kouluikäistä poikaa, joten treenaamme vaimon kanssa vuorotellen. Liikunnan ilo, kilvoittelu ja itsensä haastaminen eivät saa olla lasten yksinoikeus. On mieletöntä, että voin urheilla lähes tosissani vielä vanhemmalla iällä.”

Kimmo Valtanen, 49, triathlon:

”Alexander Stubbin kova touhotus triathlonista herätti nelisen vuotta sitten kiinnostukseni. Stubb on kanssani samaa ikäluokkaa. Ajattelin, että onpa hienoa, että hän tekee niin hurjia tuloksia. Pian tajusin, että pyöräilyn, uinnin ja juoksun yhdistelmästä voisin itsekin saada elämääni haastetta, joka pakottaisi oppimaan uutta. Vaimollani on uintitaustaa, ja olemme molemmat juosseet jonkin verran. Liityimme yhdessä treeniryhmään.

Yhteisen harrastuksen myötä emme riitele ajankäytöstä niin kuin joskus ennen. Meillä ei ole golf-leskidilemmaa, eli tilannetta, että toinen vain harrastaisi. Yhteinen tekeminen vahvistaa suhdetta. Ymmärrämme toisiamme sekä hyvinä että huonoina hetkinä, joten toista on helppo tsempata ja tukea.

Viime kesänä osallistuin triathlonin kuninkuusmatkana pidettyyn Iron Man -kisaan. Vaimoni kisasi myös, ja se oli kerta kaikkiaan mieletön kokemus. Kisat ovat kuitenkin pelkkä kirsikka kakun päällä. Jokapäiväinen puurtaminen on minulle se juttu, koko homman merkitys. Meillä on kaksi kouluikäistä poikaa, joten treenaamme vaimon kanssa vuorotellen. Liikunnan ilo, kilvoittelu ja itsensä haastaminen eivät saa olla lasten yksinoikeus. On mieletöntä, että voin urheilla lähes tosissani vielä vanhemmalla iällä.”

 
 Salla Karjalainen, 27, roller derby:  ”Facebookin valokuvassa kaverillani oli hienot, vanhanaikaiset rullaluistimet. Vuosi taisi olla 2012. Lähetin kaverille viestin ja kysyin, mistä on kyse. Hän kertoi harrastavansa lajia nimeltä roller derby ja pyysi minut mukaan avoimiin harjoituksiin.  Roller derby on täyskontaktilaji, jota pelataan retrorullaluistimissa. Kentällä on kaksi joukkuetta, jotka ottelevat keskenään. Peliväline on oma keho, ja kovia iskuja tulee erityisesti hartioiden ja lantion seudulle. Luistelun riemu ja yhdessä tekemisen meininki veivät minut mennessään saman tien. Joidenkin vuosien kuluttua huomasin olevani mukana seurani A-joukkueessa ja maajoukkueessa. Nykyisin melkein kaikki kaverini ovat lajin parista. Siitä on ollut elämäntapa, joka vie lähes kaiken töiltä liikenevän ajan.  Roller derbyssä kunnioitetaan sukupuolen moninaisuutta ja jokaisen oikeutta määritellä itsensä. Junnuissa monen ikäiset ja eri sukupuolta olevat pelaajat luistelevat yhdessä. Meidän joukkueessa voivat pelata kaikki, jotka kokevat kuuluvansa naisten joukkueeseen. Treeneihin saa jokainen tulla sellaisena kuin on. Minusta se on huikeaa.”

Salla Karjalainen, 27, roller derby:

”Facebookin valokuvassa kaverillani oli hienot, vanhanaikaiset rullaluistimet. Vuosi taisi olla 2012. Lähetin kaverille viestin ja kysyin, mistä on kyse. Hän kertoi harrastavansa lajia nimeltä roller derby ja pyysi minut mukaan avoimiin harjoituksiin.

Roller derby on täyskontaktilaji, jota pelataan retrorullaluistimissa. Kentällä on kaksi joukkuetta, jotka ottelevat keskenään. Peliväline on oma keho, ja kovia iskuja tulee erityisesti hartioiden ja lantion seudulle.
Luistelun riemu ja yhdessä tekemisen meininki veivät minut mennessään saman tien. Joidenkin vuosien kuluttua huomasin olevani mukana seurani A-joukkueessa ja maajoukkueessa. Nykyisin melkein kaikki kaverini ovat lajin parista. Siitä on ollut elämäntapa, joka vie lähes kaiken töiltä liikenevän ajan.

Roller derbyssä kunnioitetaan sukupuolen moninaisuutta ja jokaisen oikeutta määritellä itsensä. Junnuissa monen ikäiset ja eri sukupuolta olevat pelaajat luistelevat yhdessä. Meidän joukkueessa voivat pelata kaikki, jotka kokevat kuuluvansa naisten joukkueeseen. Treeneihin saa jokainen tulla sellaisena kuin on. Minusta se on huikeaa.”